tiistai, 16. maaliskuu 2010
Tyttökirjoja, uskontoa ja itsehillintää
keskiviikko, 19. elokuu 2009
Merirosvouksen jalot periaatteet?
Kirjaston täti iloitsee aina kun lapset lukevat kirjoja, silloinkin, kun ne ovat väkinäisiä, laskelmoituja tai hutaisten kirjoitettuja, vai mitä? Pääasia että luetaan, eikö niin, kyllä se kirjallinen maku siitä vähitellen kehittyy.
Kun Justin Somperin kirja Vampiraatti-sarjan ensimmäinen osa Kirottujen laiva ilmestyi suomeksi vuonna 2007, se vähän hymyilytti jo ennen lukemista. Vampyyrit ovat kiehtovia, niin myös merirosvot, ja nämä kun yhdistää niin siitähän tulee taattu menestys. Ja niin kävikin. Orvot sisarukset Grace ja Connor eksyvät toisistaan myrskyssä. Tyttö joutuu vaarallisten vampiraattien laivalle jossa hänestä huolehtii komea kalvakka upseeri, tässä on siis häivähdys nyt niin muodikasta vampyyrierotiikkaa. Poika taas päätyy hurjien merirosvojen laivalle, tutustuu näihin mitään pelkäämättömiin velikultiin ja oppii taistelutaitoja. Mikäs siinä, onhan mukavaa tarjota kiinnostavaa luettavaa vauhdikkaan toiminnan ystäville. Kansikuvakin on ihanan synkeä, joten kirja viedään taatusti käsistä.
Mutta sitten ilmestyi osa kaksi, Verinen vuoksi. Nyt pitkitetty merirosvotarina alkaa käydä ärsyttäväksi. Sisarukset pääsevät muun muassa tutustumaan Merirosvoakatemiaan, joka on todellakin kaiken huippu. Kunnianarvoisassa oppilaitoksessa opetetaan mukamas merirosvoamisen taidetta ja sen jaloimpia periaatteita kuin jossain yläluokan yliopistossa ikään. Siellä hienoimpien merirosvosukujen vesat opiskelevat miekkailua, strategiaa, johtamistaitoa, navigointia ja merirosvouksen historiaa. Ja maailman meriä vallitsee Merirosvoliitto, jonka päämääränä kirjan mukaan on edistää piratismia maailmanlaajuisesti, vahvistaa piraattien otetta maailman meristä ja luoda kattava merirosvolaivastojen verkosto, jonka jäsenet toimivat yhteistyössä. Kuulostaapa hienolta, mutta hei kamoon, rikollisuuttahan se on! Niin kauan kuin vain riehutaan, remelletään ja seikkaillaan maailman merillä, tällaisen tarinan voi kyllä ostaa, mutta kun ruvetaan puhumaan jaloista periaatteista, alkaa tökkiä. Tosikon mieleen saattaa tulla vaikka se, mitä Somalian rannikolla tälläkin hetkellä tapahtuu. Ja ketä nämä jaloja periaatteita noudattavat piraatit sitten ryöväävät ja rikastuttavat arvostettuja piraattisukujaan? Tapahtuma-ajankohtakin alkaa mietityttää. Takakannen mukaan eletään 2500-lukua, mutta sepä ei näy missään. Lukija automaattisesti sijoittaa tapahtumat epämääräiseen romanttiseen menneisyyteen. Yhteiskunnallisista oloista, maista ja valtioista ei kerrota mitään. Onkohan kirjoittaja vain silkkaa laiskuuttaan vetänyt hatusta jonkun tarpeeksi kaukaisen ajankohdan, jotta ei tarvitsisi tehdä hiukkaakaan taustatyötä. Mutta joku logiikka täytyisi silti löytyä. Mitä on tapahtunut, kun moderni globaali tietoyhteiskuntamme on kadonnut jossain välissä taivaan tuuliin?
Kenties Justin Somper selittää kaiken kirjasarjan osassa kolme, joka on juuri ilmestynyt.
sunnuntai, 7. kesäkuu 2009
Tyttöenergiaa Britanniasta
Lukiessani brittiläisen Joanna Nadinin nuortenkirjaa Hanki elämä, Rachel Riley (Gummerus 2009) tulin taas kerran ajatelleeksi sitä, miten globaalia onkaan nykyinen populaarikulttuuri. 13-vuotias Rachel katsoo TV:stä OC:tä , Dawson’s Creekiä, EastEndersiä... vain Rachelin ahmimaa Julie Burchillin hittikirjaa Sugar rush ei ole (vielä) käännetty suomeksi. Mitään kulttuurisia alaviitteitä suomalaista teinilukijaa varten ei todellakaan tarvita. Jamie Oliverin kouluruokaprojekti tiedetään täälläkin ja brittiläisen luokkayhteiskunnan tunnusmerkit on opittu jo TV-sarjoista. Päiväkirja on mainio tapa esitellä suuri joukko henkilöitä ja hauskuutta syntyy helposti. Rachelin elämää seurataan vuoden ajan, joulusta seuraavaan vuodenvaihteeseen. Alussa listataan pyydetyt joululahjat ja saadut joululahjat: arvata saattaa, etteivät nämä oikein kohtaa. Hauskaa syntyy vaikkapa siitä, miten Rachel on mielestään niin tylsä ja tavallinen. Lukija saa sen sijaan välillä haukkoa henkeään lukiessaan Rachelin sukulaisista, joista löytyy niin ahdasmielistä uskonnollisuutta kuin melkoisen viriilejä eläkeläisiäkin, ja tietysti varhaiskypsä pikkuveli. Naapurustossakin on värikästä väkeä. Rachelin tiukkapipo äiti tehtailee valituskirjeitä asiasta kuin asiasta, kun taas parhaan ystävän Scarletin seksuaaliterapeuttiäidin ja psykologi-isän perheessä ei tunneta mitään tabuja. Ja sitten tähän keskiluokkaiseen paratiisiin vielä muuttaa veikkausvoitolla rikastunut rempseä työväenluokkainen (lue: kaamean rahvaanomainen) Britcherin perhe ja tytär Kylie tunkee itsensä Rachelin ystäväksi. Tämä lyö kiilan Rachelin ja tämän parhaiden kaverien Scarletin sekä ihanan synkistelijän Depis-Edin välille, ja siinä riittää selvittämistä. Välillä valmistellaan koulun musikaalia ja kiistellään rooleista, matkustellaan Pariisissa ja Cornwallissa sekä koetaan pakollinen lomaromanssi. Lopulta Rachelkin tajuaa, keneltä se Valentinen päivän kortti oli. Lukija varmaan arvasi jo aikaisemmin. Ja senkin, ettei ihminen vielä 14-vuotiaanakaan saa toivomiaan joululahjoja. Sanoisin tästä kirjasta, että mainio pläjäys!
Hmm, miten tämä tuntuu niin tutulta. Ai niin, Sue Limbin nuortenkirjassa Tyttö 15 vee, hurmaava mutta hullu (Karisto 2005) oli jotakuinkin samanlaista kuviota. Tässäkin on päähenkilönä suorapuheinen ja itseironinen teinityttö, joka jahtaa hyvännäköistä sälliä poikaystäväksi. Jess joutuu riitoihin parhaan poikapuolisen ystävänsä Fredin kanssa kun yksi valhe johtaa toiseen ja lopulta valtavaan väärinkäsitysten sumaan. Stand-up-koomikoksi havittelevan Jessin elämästä on hauska lukea. Olisiko Joanna Nadinkin mahdolllisesti lukenut kirjan ja tykännytkin siitä? (Huvittava detalji molemmissa kirjoissa: sekä Rachel että Jess toivoivat parhaitten poikakavereittensa olevan homoja, joten he voisivat olla kuin Will & Grace.)
Toisaalta, mikäpä siinä. Tällaiset ihmissuhdesotkut, joissa luullaan, että A ja B tykkäävät toisistaan mutta oikeastaan A tykkääkin C:stä, joka taas tykkää B:stä mutta koska D on A:n paras ystävä ja ihastunut C:hen, hän ei voi koskaan ilmaista tunteitaan jne jne ovat tietysti perusmatskua jota sopii käyttää ja kierrättää. Tarina tuntuu niin mukavalta juuri siksi että se on tuttu ja turvallinen. Ja pienten variaatioiden ansiosta se ei ole koskaan ihan se sama tarina. Mutta hauskaa kerrontaa, kivoja henkilöitä, joihin ehtii ihan todella hiukan kiintyä. Molemmissa seikkailee myös kiinnostavia ikäihmisiä. Sikäli maailman meno tietysti muuttuu ja kiihtyy, että Jess oli 15 vee ja aivan samoja juttuja kokeva Rachel vasta 13 v. Toivottavasti seuraavassa hittikirjassa ei heilu Kylie, 11 v. järjestelemässä katumuspillereitä kavereilleen.
Jessin äiti on muuten kirjastonhoitaja. ”Oli piinallista, kun äiti oli töissä kirjastossa. Kaikki näkivät hänen surkeat kenkänsä, älyttömät rillinsä ja kammottavat vanhat hippivaatteensa. Joskus äiti jopa unohti kammata hiuksensa. ( s. 21)” Niinpä. On lohdullista tietää että kirjastonhoitajat (ja äidit) näyttävät enkkulassakin kamalilta.
keskiviikko, 27. toukokuu 2009
Mulla on nyt blogi!
Olen nyt kirjaston järjestämällä Wikit ja blogit -kurssilla ja arvatkaapa mitä, mulla on nyt blogi! Siis minulla, joka olen aina ihmetellyt, miten paljon muilla on sanottavaa, ja minä kuljen maailmassa viattoman tyytyväisenä kuin mykkä karvainen eläin.
Mutta ehkä kerrottavaa on, jos vähän miettii. Kirjoittaminen on hyvä ajattelun apuväline. Tästä kohta lisää, nyt täytyy taas opiskella.