Kariston Siskodisko-tyttökirjasarjalla on tyhmä nimi, mutta sisältö kautta linjan oikein mainiota. (Ja huom., minusta tyttökirja-sanalla ei ole mitään pahaa kaikua, päinvastoin!). Viime aikoina on ollut kiintoisaa nähdä, miten sarjaan on tullut eri uskontoja sivuavia kirjoja.
Randa Abdel-Fattahin Näyttääkö pääni tässä isolta? on ilmestynyt jo vuonna 2007. Siinä australialainen teinityttö Amal, jonka vanhemmat ovat lähtöisin Palestiinasta, viettää samanlaista teinitytön elämää kuin kaverinsa Cosmopolitania lukien ja Frendejä sekä Sinkkuelämää televisiosta vahdaten. Meikkaaminen, vaatteet, ja pojista puhuminen kuuluvat perusajanvietteisiin siinä missä muillakin australialaistytöillä. Mutta Amal on harras muslimi ja haluaa sen myös näkyvän: hän ryhtyy käyttämään huivia eli hijabia, vaikka rehtori nikottelee ja vanhemmatkin pelkäävät huivin vaikeuttavan tyttärensä elämää. Entä mitä sanoo Amalin ihastuksen kohde, ihana Adam?
Amalin pohdintoja on kiinnostavaa lukea. Yksi pointti on se, että huivia käyttävä ja peittäviin vaatteisiin pukeutuva tyttö saa olla rauhassa vartaloaan arvostelevilta kommenteilta, joilla on niin helppo satuttaa epävarmaa nuorta tyttöä. Amalin ystävätär Simonekin kärvistelee jatkuvasti laihdutuskuureilla.
Kirjan henkilögalleria on mielenkiintoinen. Amalin perhe on sivistynyttä väkeä ja koulutusta luonnollisesti arvostetaan. Kaikissa perheissä vain ei ole samoin. Amalin ystävättären Leilan äiti järjestelee 16-vuotiaalle tyttärelleen jo naimakauppaa eikä kannusta opiskeluun. Leilan elämää rajoitetaan kaikin tavoin, mutta sama ankaruus ei ulotu poikien kasvatukseen: tytön isoveli Hakan ottaa itselleen melkoisia vapauksia esimerkiksi alkoholinkäytön ja vastakkaisen sukupuolen kanssa seurustelun suhteen. Tämä epäoikeudenmukaisuus raivostuttaa Amalia suunnattomasti. Toisaalta, muslimiperinteistä luopuneet länsimaistuneet sukulaiset Joe-setä ja Mandy-täti (ent. Ismail ja Aysha) kurittomine lapsineen tuntuvat Amalista vähän säälittäviltä. Muslimien joukosta löytyy erilaisia näkökantoja ja elämäntapoja aivan niin kuin kristittyjenkin joukosta, mutta silti Amalilta vaaditaan koulussa selityksiä islamistien terroriteoille.
Amerikkalaisen Donna Freitasin Pyhimysainesta vuodelta 2009 on sisällöltään huomattavasti heppoisempi. Päähenkilö, Antonia Lucia Labella on amerikanitalialainen, katolinen 15-vuotias tyttö, joka auttelee äitiään suvun herkkupuodissa ja haaveilee ensisuudelmasta. Hänen erikoisin harrastuksensa on kuitenkin pyhimyspäiväkirjan pito. Hän rukoilee pyhimyksiltä apua erilaisiin elämäntilanteisiin, lähettelee sähköpostilla Vatikaaniin ehdotuksia uusiksi pyhimyksiksi ja toivoo tulevansa itsekin sellaiseksi. Antonia on ihastunut komeaan Andyyn, joka tulee apulaiseksi Labellan herkkupuotiin. Odotettu ensisuudelma saattaa olla siis lähellä! Toisaalta ärsyttävä tyttöjen suosikki Michael on ihastunut Antoniaan. Ei tarvitse olla kovinkaan nokkela arvatakseen, miten tässä käy. Tyttökirjojenkin ahmija arvostaisi pontevampaa yritystä sekoittaa pakkaa.
Abdel-Fattahin henkilöhahmoista syntyy uskottava ja nykyaikainen kuva, mutta Freitasin italialaisista ei voi ihan sanoa samaa. Antonian äiti vahtii haukkana tyttärensä säädyllisyyttä ja hameen pituutta. Tämä kaunis leski kulkee yhä mustissa ja vaalii kahdeksan vuotta sitten kuolleen aviomiehen muistoa. Näen silmissäni Anna Magnanin Tatuoidussa ruusussa. Michael kiipeää Antonian ikkunalle paloportaiden kautta juttelemaan kuin West Side Storyn Tony. Värikäs ja meluisa naapurusto pastakastikkeineen ja pikkuleipineen on monesta yhteydestä tavattoman tuttua peruskuvastoa.
Mutta on tällä kaikella viestittävääkin meille suomalaisille. Sekä Amal että Antonia pitävät yhtä sekä laajan sukunsa että naapurien kanssa erimielisyyksistä huolimatta. Niin kuin vanhoissa kunnon tyttökirjoissa Amal ja Antoniakin tuovat naapureilleen iloa, Amal sulattaa kärttyisän naapurinrouvan ennakkoluuloisen sydämen ja Antonia pyhimysaiheeseen sopivasti saa aikaan jopa ihmeparanemisen. Kummassakin kirjassa vieraskieliset sanonnat, tavat ja perinneruokien huolellinen valmistaminen suuria juhlia varten tuntuvat myös eksoottisilta ja houkuttelevilta.
Toisaalta evankelisluterilainen kuiva rationaalisuus on jättänyt tähän lukijaan jälkensä. Tuntuu jotenkin tekopyhältä, että Sinkkuelämän ja Cosmopolitanin sangen usein kevytpornon puolelle menevää tarjontaa silmät tapilla seuraava teini ei voi seurustella Adaminsa kanssa edes aivan viattomasti, sillä muslimitytöllä tulee olla vain yksi mies elämässään, tuleva aviomies, eikä sen aika ole vielä. Katolisuus ja sen pyhimys-joka-lähtöön –juttu näyttää Freitasin kirjan perusteella lapsekkaalta taikauskolta. Moni lienee eri mieltä. Näistä kirjoista voisi löytyä hyviä keskustelunaiheita.
Tavallaan kumpikin kirja noudattelee viimeaikaista trendiä, jonka etunenässä on kulkenut Stephenie Meyerin Houkutus -vampyyrisarja. Vakaumuksellinen mormoni Meyer on esiaviollisesta seksistä pidättäytymisen kannalla, vaikka ei pidäkään siitä saarnoja. Itse asiassa aika virkistävää. Nuortenkirjoissa mennään välillä itse asiaan sellaisella vauhdilla, että paatuneintakin kirjastotätiä hirvittää. Eikö oikeastaan suloisinta ole se kutkuttava, vähästä syntyvä eroottinen jännite? Eikö sitä kannatakin vähän pitkittää? Ehkä Amal on hyvinkin tosissaan vakuuttaessaan, että hyvää kannattaa ja jaksaa odottaa. Ennen kaikkea Randa Abdel-Fattahin ihana kirja kertoo erilaisten kulttuurien rauhanomaisen rinnakkaiselon mahdollisuudesta. Siihen uskonnotonkin haluaisi uskoa.
