Lukiessani brittiläisen Joanna Nadinin nuortenkirjaa Hanki elämä, Rachel Riley (Gummerus 2009)  tulin taas kerran ajatelleeksi sitä, miten globaalia onkaan nykyinen populaarikulttuuri. 13-vuotias Rachel katsoo TV:stä OC:tä , Dawson’s Creekiä, EastEndersiä... vain Rachelin ahmimaa Julie Burchillin hittikirjaa Sugar rush ei ole (vielä) käännetty suomeksi. Mitään kulttuurisia alaviitteitä suomalaista teinilukijaa varten ei todellakaan tarvita. Jamie Oliverin kouluruokaprojekti tiedetään täälläkin ja brittiläisen luokkayhteiskunnan tunnusmerkit on opittu jo TV-sarjoista. Päiväkirja on  mainio tapa esitellä suuri joukko henkilöitä ja hauskuutta syntyy helposti. Rachelin elämää seurataan vuoden ajan, joulusta seuraavaan vuodenvaihteeseen. Alussa listataan pyydetyt joululahjat ja saadut joululahjat: arvata saattaa, etteivät nämä oikein kohtaa. Hauskaa syntyy vaikkapa siitä, miten Rachel on mielestään niin tylsä ja tavallinen. Lukija saa sen sijaan välillä  haukkoa henkeään lukiessaan Rachelin sukulaisista, joista löytyy niin ahdasmielistä uskonnollisuutta kuin melkoisen viriilejä eläkeläisiäkin, ja tietysti varhaiskypsä pikkuveli. Naapurustossakin on värikästä väkeä. Rachelin tiukkapipo äiti tehtailee valituskirjeitä asiasta kuin asiasta, kun taas parhaan ystävän Scarletin seksuaaliterapeuttiäidin ja psykologi-isän perheessä ei tunneta mitään tabuja.  Ja sitten tähän keskiluokkaiseen paratiisiin vielä muuttaa veikkausvoitolla rikastunut rempseä työväenluokkainen (lue: kaamean rahvaanomainen) Britcherin perhe ja tytär Kylie tunkee itsensä Rachelin ystäväksi. Tämä lyö kiilan Rachelin ja tämän parhaiden kaverien Scarletin sekä  ihanan synkistelijän Depis-Edin välille, ja siinä riittää selvittämistä. Välillä valmistellaan koulun musikaalia ja kiistellään rooleista, matkustellaan Pariisissa ja Cornwallissa sekä koetaan pakollinen lomaromanssi. Lopulta Rachelkin tajuaa, keneltä se Valentinen päivän kortti oli. Lukija varmaan arvasi jo aikaisemmin. Ja senkin, ettei ihminen vielä  14-vuotiaanakaan saa toivomiaan joululahjoja. Sanoisin tästä kirjasta, että mainio pläjäys!

Hmm, miten tämä tuntuu niin tutulta. Ai niin, Sue Limbin nuortenkirjassa Tyttö 15 vee, hurmaava mutta hullu (Karisto 2005)  oli jotakuinkin samanlaista kuviota. Tässäkin on päähenkilönä suorapuheinen ja itseironinen  teinityttö, joka jahtaa hyvännäköistä sälliä poikaystäväksi. Jess joutuu riitoihin parhaan poikapuolisen ystävänsä Fredin kanssa kun yksi valhe johtaa toiseen ja lopulta valtavaan väärinkäsitysten sumaan. Stand-up-koomikoksi havittelevan Jessin elämästä on hauska lukea. Olisiko Joanna Nadinkin mahdolllisesti lukenut kirjan ja tykännytkin siitä? (Huvittava detalji molemmissa kirjoissa: sekä Rachel että Jess toivoivat parhaitten poikakavereittensa olevan homoja, joten he voisivat olla kuin Will & Grace.)

Toisaalta, mikäpä siinä. Tällaiset ihmissuhdesotkut, joissa luullaan, että A ja B tykkäävät toisistaan mutta oikeastaan A tykkääkin C:stä, joka taas tykkää B:stä mutta koska D on A:n paras ystävä ja ihastunut C:hen, hän ei voi koskaan ilmaista tunteitaan jne jne ovat tietysti perusmatskua jota sopii käyttää ja kierrättää. Tarina tuntuu niin mukavalta juuri siksi että se on tuttu ja turvallinen. Ja pienten variaatioiden ansiosta se ei ole koskaan ihan se sama tarina. Mutta hauskaa kerrontaa, kivoja henkilöitä, joihin ehtii ihan todella hiukan kiintyä. Molemmissa seikkailee myös kiinnostavia ikäihmisiä. Sikäli maailman meno tietysti muuttuu ja kiihtyy, että Jess oli 15 vee ja aivan samoja juttuja kokeva Rachel vasta 13 v. Toivottavasti seuraavassa hittikirjassa ei heilu Kylie, 11 v. järjestelemässä katumuspillereitä kavereilleen.

Jessin äiti on muuten kirjastonhoitaja. ”Oli piinallista, kun äiti oli töissä kirjastossa. Kaikki näkivät hänen surkeat kenkänsä, älyttömät rillinsä ja kammottavat vanhat hippivaatteensa. Joskus äiti jopa unohti kammata hiuksensa. ( s. 21)”  Niinpä. On lohdullista tietää että kirjastonhoitajat (ja äidit) näyttävät enkkulassakin kamalilta.